Whiplash

Elokuva-arvostelu

Verta, hikeä ja kyyneliä - niitä ei Whiplashista puutu. Damien Chazellen ohjaama kolme Oscaria ja viisi Oscar-ehdokkuutta haalinut elokuva ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Se on vaikuttavin elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt elokuvateatterissa. Whiplash on alunperin ollut lyhytelokuva, mutta Chazelle on myöhemmin halunnut laajentaa sen pitkäksi elokuvaksi. Elokuva kertoo nuoresta ja kunnianhimoisesta jazzrumpalista, joka opiskelee maan arvostetuimmassa musiikkiopistossa ja hänen ankarasta opettajastaan. Opiskelijan roolia esittää Miles Teller ja opettajana on J. K. Simmons.

Andrew on elokuvan alussa huoleton elämästä nauttiva nuori mies,  mutta päästessään Fletcherin johtamaan koulun parhaaseen orkesteriin hän muuttuu täysin. Hänelle ei enää jää aikaa muuhun kuin harjoitteluun. Opettaja Fletcherin mielestä huippumuusikoita syntyy vain, jos taidoistaan tietoinen ihminen pakotetaan eri keinoin äärirajoille. Hänen opetusmetodinsa ovat ilkeitä, epäreiluja ja jopa julmia. Fletcher saa Andrew'n sekaisin ja hän alkaa miettiä, kuinka pitkälle on valmis menemään päästäkseen huipulle. Elokuvassa kuvataan uskottavasti kunnianhimoisen Andrew'n pelkoa, kunnianhimoa ja jopa mielipuolisuutta.

On mielestäni uskomatonta, että vaikka elokuvan juonessa ei tapahdu sinänsä mitään kovin vakavaa, se luo siitä huolimatta koko katselun ajaksi vahvan intensiivisen tunnelman. Elokuvan nerokkaasti tehty loppukohtaus on jännittävin pitkään aikaan näkemäni kohtaus, vaikka siinä päähenkilö Andrew soittaa vain lavalla rumpuja eikä kukaan ole esimerkiksi hengenvaarassa. Se kertoo siitä, että ohjaaja on kyllä tiennyt mitä tekee. Intensiiviseksi elokuvan tunnelman tekee varmasti yhtenä suurena tekijänä J. K. Simmons roolissaan Andrew'n opettajana. Simmons suoriutuu roolistaan rikollisen hyvin ja onnistuu tekemään hahmostaan paitsi pelottavan hirviöopettajan, myös sympaattisen ja hyväntahtoisen ihmisen. Ei ole mikään ihme, että Simmons nappasi roolistaan parhaan sivuosan Oscarin.

Toiset kaksi Oscar-palkintoa elokuva sai parhaasta äänityksestä ja leikkauksesta. En ole näissä elokuvan teon osa-alueissa asiantuntija, mutta uskon että palkinnot menivät juuri oikeaan osoitteeseen. Elokuvan ääni ja kuva kohtaavat loistavasti toisensa, eivätkä missään vaiheessa kiihkeät rumpusoolot ja ankarat harjoitukset tunnu epäuskottavilta.

Elokuvan avoin loppu mietityttää. Käykö elokuvassa loppujen lopuksi hyvin vai huonosti ja kenen näkökulmasta? Se jättää katselijan kokemuksen mystisesti tulkinnan varaiseksi. Se on yksi syy siihen, että Whiplash jää pyörimään mieleen helposti vielä moneksi päiväksi. Whiplash on ehdottomasti alkuvuoden hienoimpia elokuvia.

Elokuvafestari ja Tohtori Caligarin kabinetti

Elokuvafestivaali 2014

Teema-televisiokanavalla on tällä viikolla ollut elokuvafestivaali. Se alkoi keskiviikkona ja loppuu sunnuntai-iltana. Teemalla näytetään 15 merkittävää filmiä elokuvahistoriassa. Olen innoissani elokuvista, koska harvoin televisiossa näytetään vanhoja klassikkoja, ainakaan näin montaa peräkkäin. Minusta on mielenkiintoista ja tärkeää nähdä elokuvia monilta eri vuosikymmeniltä ja vertailla niitä. Olen sitä mieltä, että kun katselee myös vanhempia elokuvia, oppii paremmin analysoimaan ja ymmärtämään kaikenlaisia elokuvia. Varsinkin nyt, kun olen hieman liikuntarajoitteinen, on kiva kun televisiosta tulee jotain vähän erilaista ja kiinnostavampaa kuin iänikuista romanttista hömppäkomediaa(tosin sekin on toisinaan parasta mahdollista katseltavaa) ja saan aikani helpommin kulumaan.

Tohtori Caligarin kabinetti

Torstai-iltana Teemalla näytettiin vuonna 1920 tehty saksalainen kauhuelokuva Tohtori Caligarin kabinetti. Päärooleissa ovat mm. Conrad Veidt ja Werner Krauss. Sen on ohjannut Robert Wiene. Tohtori Caligarin kabinettia pidetään kauhuelokuvahistorian yhtenä suurena merkkiteoksena. Jännittävä tarina kertoo kylästä, jossa outo mies alkaa kuljeskella ympäri markkinoita kummallinen unissakävelijä mukanaan ja tämän myötä kylässä alkaa tapahtua murhia. Elokuva on mykkäelokuva, koska tuohon aikaan ei vielä elokuvissa ollut ääniä. Tämän vuoksi näyttelijöiden oli näyteltävä erittäin selkeästi ilmaistakseen hahmonsa tunteet. Sitä se näytteleminen kyllä on tässä elokuvassa, selkeää. Eri kohtauksissa tulee lähes aina selväksi hahmon tunteet ja ajatukset, eikä tekstitystä edes tarvitse.

Oletan, että elokuva on sen aikaisiin tavanomaisiin elokuvabudjetteihin verrattuna hyvin visuaalisesti toteutettu. (En oikeastaan usko, että tuohon aikaan elokuvakulttuuri olisi ollut samanlaista rahabisnestä, kuin se on nykyään.) Kulissit eivät ole todenmukaiset, mutta se ei ole tarkoituskaan. Ne ovat hienot kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jopa pienessä korniudessaan. Tosin minua huvitti tohtori Caligarin pahvista tehty mökki, jossa hän piilottelee unissakävelijäänsä päähenkilön ja viranomaisten selän takana.

Vaikka elokuva on mykkäelokuva, musiikkia elokuvassa on kuitenkin koko ajan, eli se on ns. läpisävelletty. Elokuvamusiikin on säveltänyt Giuseppe Becce. Musiikki luo elokuvaan hienosti kauhuelokuvaan sopivan jännittävän tunnelman ja sen huomaa, että musiikin ja kuvan yhdistämisen eteen on nähty vaivaa. Kohtauksien tunnelmien vaihtuminen on kuvattu sujuvasti musiikin avulla. Pidin erityisesti alun uhkaavan kuuloisesta pianosoolosta ja lopputakaa-ajon kovasta menosta.

Elokuvan loppuratkaisu on yllättävä. Tohtori Caligarin kabinettia itseasiassa pidetään osaksi juuri sen vuoksi elokuvahistorian merkittävänä teoksena. Se oli ensimmäinen kauhuelokuva, jossa loppuratkaisussa tarinan tapahtumat käännetään päälaelleen tarinan edeltäviin tapahtumiin nähden. Olen nähnyt lukuisia elokuvia, joissa on tehty tällainen loppuratkaisu. Minusta on tärkeää ymmärtää ja tietää, mistä nämä kaikki elokuvien tekijät ovat alunperin saaneet idean tällaiseen ratkaisuun.

Tohtori Caligarin kabinetti on viihdyttävää katseltavaa. Vaikka elokuvan tarinan tapahtumat olivar siihen aikaan esitettävä melko paljon hitaammin ja selkeämmin, kuin nykyään kaiken tekniikan ja tehosteiden avulla, tämä elokuva onnistuu kuitenkin luomaan jännittävän tunnelman, joka tempaisee mukaansa vielä tänäkin päivänä. Vaikka puutteelliset(?) ominaisuudet ja näyttelijöiden äärimmäinen selkeys hieman huvittaakin, Tohtori Caligarin kabinetti on hyvä mykkäelokuva, joka kannattaa katsoa.

Kim Simonsson ja Markku Henttonen

Selostus museokäynnistä

Kävin viime viikolla Lahden Taidemuseossa Kim Simonssonin ja Markku Henttosen yhteisnäyttelyssä. Näyttelyssä oli Kim Simonssonin kuvanveistoksia ja Markku Henttosen valokuvia. Pidin näyttelystä molempien taiteilijoiden osalta. Ehkä silti pidin enemmän Simonssonin veistoksista.

Kim Simonssonin kuvanveistokset olivat upeita. Ne olivat mielestäni kauniita ja somia, mutta myös jollakin tapaa pelottavia. Joitakin teoksia jäin katsomaan pitempään. Minulla heräsi niistä monenlaisia ajatuksia. Minusta oli hauskaa kehitellä päässäni tarinoita, joihin teokset voisivat liittyä. Suurimmasta osasta Simonssonin veistoksista välittyi pelottava tai surullinen tunnelma. Veistoksien esittämät ihmiset tai eläimet saattoivat hymyillä, mutta jotenkin niiden antamasta tunnelmasta heräsi ajatus, että kaikki ei ollut kunnossa.

Pidin erityisesti tästä kahta pientä tyttöä esittävästä teoksesta.

Tämä teos oli mielestäni hieno. Siitä välittyi ensisilmäyksellä suloinen ja hauska tunnelma, mutta kun aloin tutkia sitä tarkemmin, iloinen ensivaikutelma pirstoutui. Aloin kiinnittämään huomiota kaksostyttöjen päänmuotoon, joka oli hieman avaruusoliomainen. Tytöillä oli yliluonnollisen pitkä otsa ja silmät kaukana toisistaan. Teoksen haalea värimaailma alkoi näyttää tarkemmin katsottuna hieman aavemaiselta. Tyttöjen symmetrisyys ja täydellisyys alkoi myös tuntua todella oudolta. Eniten minussa kuitenkin pelottavan tunnelman herätti tyttöjen silmät. Ne erottuivat todella hyvin vitivalkoisista naamoista. Mustat ja luonnottomat silmät loivat punaisine vivahteineen erittäin epämiellyttävän tunnelman.

Olen nähnyt Hohto-nimisen klassikkokauhuelokuvan, jossa eräässä kohtauksessa esiintyy samantapaiset kaksoset. Luulen, että Simonsson on saanut idean elokuvasta. Hän onnistui kuitenkin hienosti korostamaan kaksosten pelottavimpia osia ja luomaan oman versionsa hahmoista. Oikeastaan luulen, että Simonssonin kaikki hahmoteokset ovat tulleet jostakin elokuvasta, kirjasta tai muusta tarinasta. Näyttelyssä oli myös kädetön Monopoli-pankinomistaja ja muita tuttuja hahmoja. Simonsson on halunnut tehdä niistä omat versionsa ja ehkä luoda niille uuden tunnelman jonkun yksityiskohdan avulla.

Markku Henttosen valokuvat olivat tekniikaltaan hienoja. Kuvissa oli kaunista värikkyyttä ja useimmista välittyi jonkinlainen tunnelma tai joitain ajatuksia. Suurin osa kuvista oli otettu amerikkalaisten ihmisten omakotitaloista. Kaikissa kuvissa taivas oli tumma ja pilvinen. Kuvissa ei näkynyt ollenkaan ihmisiä. Niissä kuitenkin oli viitteitä siitä, että talot eivät olleet tyhjillään. Kuvissa näkyi talon viereen parkkeerattuja autoja, peitetyistä ikkunoista näkyi valoa ja pihavalot olivat päällä. Kuvat olivat todella yksityiskohtaisia ja jotkin niistä oli otettu takapihalta. Varsinkin näistä kuvista tuli jotenkin inhottava olo. Minulle heräsi kysymys, kuka taloja - tai sen sisällä olevia ihmisiä - oikein katselee.

Joistakin teoksista ei mielestäni välittynyt mitään erityistä tunnelmaa tai ajatusta. Vaikka en olekaan mikään kokenut valokuvien tulkitsija, minusta tuntui joidenkin teoksien kohdalla siltä, että valokuvaaja on vain halunnut huvin vuoksi ottaa kuvan hienosta maisemasta ilman sen syvällisempää ajatusta. Tässä esimerkki sellaisesta kuvasta. Se on hieno kuva, ja sopisi vaikkapa postikortiksi, mutta ei mielestäni taidenäyttelyyn.

Ladykillers - Sarjahurmaajat

Selostus teatterikäynnistä

Kävin viime viikolla äitini ja serkkuni kanssa katsomassa komedianäytelmän Ladykillers - Sarjahurmaajat Helsingin Kaupunginteatterissa. Näytelmän on suomentanut Aino Piirola ja sen on ohjannut Neil Hardwick. Hienon lavastuksen on suunnitellut Katariina Kirjavainen. Päärooleissa ovat Pirkko Mannola, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Mikko Kivinen, Asko Sarkola ja Sauli Suonpää.

Saavuimme teatteriin jo lähes tuntia ennen esityksen alkua, sillä halusimme rauhassa juoda kahvit yleisölämpiössä. Tilasimme myös kakkupalat valmiiksi väliajalle. Aika kului nopeasti, kun lueskelimme käsiohjelmaa ja keskustelimme näytelmästä ja samaan tarinaan perustuvasta elokuvasta. Puolta tuntia ennen näytelmän alkua teatteriin alkoi virrata väkeä. Suurin osa ihmisistä oli keski-ikäistä vanhempia. Iloinen puheensorina täytti teatterin aulan ja tunnelma oli mukava. Vessajonot tosin olivat ärsyttävän pitkät.

Vihdoin tuli kuulutus, jossa kehotettiin ihmisiä siirtymään saliin. Esitys alkaisi kymmenen minuutin kuluttua. Jotkut innokkaat katselijat lähtivät jo silloin juoksujalkaa saliin, mutta monet istuivat vielä rauhassa lämpiön penkeillä. Jo viiden minuutin päästä teatterin suuren näyttämön katsomo oli kuitenkin jo lähes täynnä. 

Pidin paljon salista. Olen ollut siellä monesti aikaisemminkin, mutta viimeisestä kerrasta on jo monta vuotta aikaa. Sali oli tilava ja katsomo kaksikerroksinen. Näyttämö oli suunnilleen samankokoinen kuin Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämö. Tunnelma oli kotoisa. Ihmiset vaihtoivat innoissaan toisilleen kuulumisiaan tai juttelivat näytelmästä. Mekin keskustelimme näytelmästä. Minua ja äitiäni kiinnosti erityisesti, miten tarina on sovitettu näytelmäksi ja millä tavalla se eroaa elokuvasta. Tarinasta on tehty ainakin kaksi elokuvaa, joista olen nähnyt uudemman. 

"Hyvät katsojat, pyydämme teitä ystävällisesti sulkemaan matkapuhelimenne", kuului kuulutus. Ihmiset hiljentyivät ja kuului laukkujen ja taskujen vetoketjujen avaamista ja sulkemista. Me olimme jo sulkeneet puhelimemme ennen kuin tulimme saliin. On noloa, jos puhelin jää vahingossa äänelliselle. Kuulutuksen jälkeen valot sammuivat ja esirippu nousi. Näytelmä alkoi.

Yleisö oli yllättävän hiljainen. Näytelmässä pelleiltiin ja vitsailtiin paljon, mutta aika harvat lämpenivät vitseille. Edessämme oli tosin tyttö, joka nauroi vähän häiritsevänkin paljon esityksen aikana. No, ainakin hänellä oli hauskaa. Serkkuni myös nauroi paljon esimerkiksi Risto Kaskilahden hahmon pelleilylle. Se huvitti kyllä minuakin. En silti innostunut itse näytelmästä sen kummemmin. Se oli vähän tylsästi toteutettu. Lavastus oli kuitenkin hieno ja joissakin kohtauksissa oli hauskoja tapahtumia. 

Esityksen jälkeen ihmiset kiirehtivät nopeasti pois salista. Kaikki varmaan toivoivat pääsevänsä pois ruuhkasta, joka valtasi aulan, kun kaikki halusivat oman takkinsa äkkiä pois narikasta. Minä keppieni kanssa en voinut rynniä väkijoukon ohi narikalle, mutta onneksi äiti on paras siinä hommassa. Kun pääsimme serkkuni kanssa alakerran ulko-oville, äiti jo odotti meitä takit kourassa. Pääsimme nopeasti pois ruuhkaisesta aulasta. Saimme kyydin serkkuni isältä ja ehdimme sopivasti Lahden junaan. 

Teatterikäynti oli oikein mukava, vaikka itse näytelmä ei täysin vakuuttanutkaan. Joskus keskinkertaisen näytelmän pettymyksen voi pelastaa itse teatterin ihana tunnelma ja tietysti hyvä seura. Odotan innolla seuraavaa teatterikäyntiäni Helsingissä.